Omin sanoin: Kolme tarinaa paosta, ikävästä ja haaveista
MALISH JAMES — Bidibidi, Uganda
"Ikävöin työntekoa ja viljavaa maatamme. Ikävöin pikkuveljeäni ja siskoani. En ole nähnyt heitä sen jälkeen, kun lähdin."
Minusta tuli pakolainen 6. elokuuta 2016.
Asuin Etelä-Sudanin pääkaupungissa Jubassa, kun taisteluiden toinen aalto hallituksen ja oppositiojoukkojen välillä puhkesi. Elämä noiden sotapäivien aikana oli todella vaikeaa. Toiset kuolivat aseen laukauksiin, toiset kuolivat nälkään. Edes yöt eivät olleet turvallisia. Ryöstäjät hyökkäsivät yöllä, rynnäten ihmisten koteihin ja maatiloille, levittäen loputonta turvattomuuden tunnetta.
Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Minun oli lähdettävä. Lopulta pääsin Ugandaan.
Pelko kuitenkin seurasi mukanani: mielikuvat kuolleista sotilaista makaamassa maassa, heidän tuhotut ajoneuvonsa tien varsilla, taustalla tyhjät talot rikottuine kattoineen. Ja sitten ei mitään, ei ketään. Kävelimme useita kilometrejä näkemättä ristinsielua. Yhdessä vaiheessa ajattelin jo tosissani, ettemme selviäisi. Mutta viimein, kiitos Jumalan, saavuimme Ugandaan.
Elämä pakolaisena
Heti kun saavuimme Ugandaan, UNHCR toivotti meidät tervetulleeksi. WFP antoi meille ruokaa. Saimme myös palan maata (30x30 neliötä), teltan ja rakennusmateriaaleja asumuksen rakentamiseksi.
Elämä pakolaisena on rankkaa, mutta siihen tottuu nopeasti. Asia, johon ei tosin koskaan totu on se fakta, että elät paikassa, jossa ei ole lainkaan liiketoimintaa tai mahdollisuuksia työn löytämiseksi ja rahan ansaitsemiseksi.
Asiat, joita ikävöin
Ikävöin työntekoa, viljavaa maatamme ja kansaani.
Ikävöin pikkuveljeäni ja siskoani. En ole nähnyt heitä sen jälkeen, kun lähdin.
Ikävöin ystäviäni, joiden kanssa pyöritin pienimuotoista liiketoimintaa Jubassa. Olen kuullut, että jotkut heistä ovat kuolleet.
Suurin haaveeni
Unelmani on, että pääsen pian takaisin kotimaahani, jossa voin aloittaa uuden elämän. Haaveilen siitä, että minusta voisi tulla roolimalli nuorille sukupolville. Haluan kehittyä hyväksi valokuvaajaksi, se on intohimoni. Kuvien kautta yhteisömme pääsee ääneen ja voi kertoa tarinaansa.
Jos minulla olisi mahdollisuus puhua maailman johtajien kanssa, ensimmäinen pyyntöni olisi, että he voisivat tarjota pakolaisleireille enemmän ruokaa.
Meitä on liikaa, eikä meillä ole tarpeeksi ruokaa viljeltäväksi.
Sen jälkeen pyytäisin lisää laadukasta koulutusta, erityisesti toisen asteen kouluja.
Lopuksi, pyytäisin heitä työskentelemään yhdessä ja tuomaan rauhan rakkaaseen maahamme, Etelä-Sudaniin.
CHEKUFA — Kutupalong, Bangladesh
"Verkosto pyrkii voimaannuttamaan naisia pakolaisleireillä, jotta he voivat puhua, korottaa ääntään ja taistella oikeuden puolesta."
Pako
Nimeni on Chekufa. Synnyin 9. helmikuuta 1989 Buthidaungissa, Rakhinen valtiossa, Myanmarissa. Olen 28-vuotias. Menin naimisiin vuonna 2011 ja nyt minulla on kaksi tytärtä. Vanhempi on 6-vuotias ja nuorempi lähes 2-vuotias.
Myanmarissa elämässämme ei ollut lainkaan turvaa. Päätimme lähteä kotimaastamme Bangladeshiin pelastaaksemme henkemme. Aloitin matkan Buthidaungista 20. syyskuuta 2017 ja saavuin Bangladeshin rajalle 1. lokakuuta 2017. Matka oli kamala. Vietin kolme yötä viidakossa yhdessä muiden kanssa, jotka olivat lähteneet matkaan ryhmänä. Se oli elämäni vaikein matka, jota en tule unohtamaan.
Elämä pakolaisena
Saavuttuani pakolaisleirille Bangladeshissa mieheni onnistui raivaamaan pienen tontin majallemme, kuten muutkin alussa tekivät. Näin paikalla monia kansalaisjärjestöjä. YK ja Bangladeshin hallinto jakoivat ruokaa ja muita tarvikkeita ihmisille. On todella uskomatonta, kuinka ihmiset selviävät leireillä. Olen yksi heistä, jotka luottavat järjestöjen tukeen. Näin monia ihmisiä, erityisesti naisia, jotka jonottivat odottaen avustuksia kansalaisjärjestöiltä eri toimituspisteillä.
Nähdessäni tämän ajattelin, että voisin koulutettuna Rohingya-naisena tehdä jotain auttaakseni yhteisömme naisia ja voimauttaakseni heitä parhaani mukaan. Tapasin muutamien leirimme avainhenkilöiden kanssa, ja yhdessä muiden naisten kanssa keskustelimme siitä, miten voisimme tulla toimeen itsenäisemmin ilman kansalaisjärjestöjen ja YK:n apua.
Asiat, joita ikävöin
Ikävöin vanhempiani ja sisaruksiani Myanmarissa. Ikävöin ihmisoikeuksiani.
Kokosin yhteen koulutettuja tyttöjä ja naisia eri leireistä, jotka voivat auttaa luku- ja kirjoitustaidottomia naisia. Lähes kaikki naiset ymmärsivät näkökulmani. He huomasivat, että heidän tarinansa ja muistonsa olivat samanlaisia ja että myös he olivat kärsineet Myanmarissa.
Muutamat naisista ehdottivat minulle, että voisimme perustaa leirille naisten ryhmän. Ehdotus sai kannatusta. Niinpä perustin Rohingya-naisten voimauttamis- ja kannatusverkoston, jolla on 20 keskeistä hallitusjäsentä. Laajensimme toimintaamme useille leirin alueille ja nyt meitä on jo yhteensä 400.
Verkoston naiset ovat niin vahvoja, että heidän äänensä kuuluu suoraa kansainvälisen yhteisön tasolle. Tavoitteenamme on palata Myanmariin niin pian kuin mahdollista. Sen takia verkostomme pyrkii voimauttamaan naisia pakolaisleireillä, jotta he uskaltavat puhua, korottaa ääntään ja taistella oikeuden puolesta.
Suurin haaveeni
Haluan maailman johtajien tietävän kärsimyksistämme ja toimivan. Haluan, että minä ja yhteisöni voimme saada oikeutta ja rauhallisen elinympäristön kotimaassamme, Rakhinen osavaltiossa.
ALI BARRA — Djabal, Chad
"Tärkeimmät mukana tuomani asiat ovat isäni kansallisuus, aasimme ja lapsuusmuistoni."
Pakoni
Kesäkuussa 2003 olin vain 12-vuotias, kun sota saapui kyläämme. Minä ja perheeni jätimme kotimme ja pakenimme Araraan, pieneen kylään 18 kilometriä itään. Oli sadekausi, taivas oli täynnä pilviä ja laaksot täynnä vettä, tehden matkastamme erityisen vaikean.
Viivyimme Ararassa noin neljä kuukautta, mutta sota jahtasi meitä ja pian se löysi meidät jälleen. Lähdimme Ararasta vuoden 2003 lopulla ja ylitimme rajan Tšadiin.
Matka oli jälleen dramaattinen: kaikki juoksivat, piiloutuivat ja yrittivät pysytellä hengissä. Valitettavasti menetimme monta ystävää matkalla, joista yksi oli rakas opettajani.
Oltuamme kaksi päivää syömättä saavuimme tšadilaiskylään nimeltä Hilé Aboy. Kun luulimme saapuneemme rajan turvalliselle puolelle, vihollisemme ryntäsivät kylään ja tappoivat useita kauhujen yön aikana. Muistan, että ystäväni pikkusisko haavoittui rinnastaan ja heidän isänsä tapettiin.
Vuosi pakomme alkamisesta YK saapui ja vei meidät Goz-Beidaan. Meidät oli pelastettu.
Pakoni aikana todistin monia erilaisia ihmisoikeusloukkauksia: väkivaltaa, raiskauksia, murhia. Todistin epäoikeudenmukaisuutta. Ja se kamala epäoikeudenmukaisuuden tunne seuraa minua edelleen, eläessäni poissa kotimaastani. Tuntuu siltä, kuin eläisin ilman kotia.
Tunnen, että maani on varastettu minulta. Olen jäänyt ilman ihmisyyttä tai oikeutta. He varastivat kaiken ja jättivät minut yksin nälän, pelon ja vaaran tunteiden kanssa.
Elämä pakolaisena
Olen elänyt Djabalin pakolaisleirillä vuodesta 2004. Kun saavuin, olin vain 13-vuotias. Alku oli hyvin hankalaa: monet kuolivat tauteihin. Täällä ei ollut mitään tekemistä eikä lainkaan kouluttautumismahdollisuuksia. Tärkeimmät asiat, jotka toin mukanani, olivat isäni kansallisuus, aasimme sekä lapsuusmuistoni.
Asiat ovat parantuneet hieman, mutta meiltä puuttuvat edelleen koulutusmahdollisuudet erityisesti korkeamman koulutuksen osalta sekä terveys, turvallisuus ja ruoka.
Jatkoin opintojani jälleen vuonna 2004 sen jälkeen, kun sota oli keskeyttänyt opintieni. Valmistuin peruskoulusta vuonna 2007 ja lukiosta vuonna 2010.
Elämä Djabalissa ei ole helppoa. Viimeisten vuosien aikana olen kokenut paljon vaikeita hetkiä ja muutamia positiivisia hetkiä. Parhaita hetkiä ovat olleet lukion päättötodistuksen ja kanditodistukseni saaminen. Rakastan opiskelua. Lapsena toiveammattini oli lääkäri, mutta nyt haluaisin toimittajaksi.
Asiat, joita ikävöin
Kotimaani, ennen kaikkea. Maani on jälleen ongelmissa ja haluaisin palata takaisin, mutta tiedän etten voi. Ikävöin kotimaatani niin paljon — ikävöin sukulaisiani, karjaamme ja opettajiani.
Suurin haaveeni
Olen vielä nuori ja haaveeni on jatkaa opintojani.
Jos voisin puhua maailman johtajille, pyytäisin heitä auttamaan omani kaltaisia yhteisöjä saamaan enemmän mahdollisuuksia korkeampaan koulutukseen. Sukupolveni unelmoi stipendeistä ulkomaille, jotta löytäisimme työmahdollisuuksia ja voisimme lakata olemasta pakolaisia.
Seuraa Malishia, Chekufaa, Alia ja muita WFP:n tarinankertojia Facebookissa ja Instagramissa.
WFP Storytellers opettaa valokuvaamista, videokuvausta ja sosiaalisen median käyttöä voimauttaakseen auttamiamme ihmisiä. Tarjoamme heille työkalut ja luovuutta puhua maailmalle.